Olen asunut neljässä eri maassa ja ajattelin kertoa nyt siitä, miten kaikki alkoi, miten päädyin muuttamaan ulkomaille ja miten kohteeksi valikoitui juurikin Berliini. Tämä teksti on osa 1, enkä vielä tiedä kuinka monta osaa tätä seuraa…

Oli joulukuu 2013. Työskentelin Suomessa sairaanhoitajana lastenosastolla ja samaan aikaan suunnittelin omaa yritystä. Minulla oli haaveissa saada virkistävä sijaishoivapaikka omaishoidossa oleville niin, että omaishoitajan lakisääteiset vapaapäivät pystyisi toteutumaan mahdollisimman stressittömästi, ilman huolta.

Olin suunnitellut yritystä pitkään ja byrokratia tuntui olevan yhtä suossa rämpimistä. Aina tuli toinen toistaan oudompia asioita eteen, jotka tuntuivat ihan järjenvastaisilta. Olin niin vihainen, että päätin muuttaa pois Suomesta ja hakea uutta perspektiiviä vähän kauempaa.

Eräänä iltana googletin ja löysin lastenhoitajan paikan Berliinistä. Ilman sen suurempaa miettimistä puoli kymmenen aikaan näpyttelin hakemuksen ja lähetin sen. Kymmenen minuutin sisään sain vastauksen ja sovimme tapaavamme seuraavana aamuna Helsingissä.

Aamulla otin auton alleni ja ajelin 384 kilometriä haastatteluun. Haastettelun jälkeen ajoin takaisin kotiin, istahdin sohvalle ja puhelin soi. Minulta kysyttiin, että otanko paikan vastaan. Vastasin myöntävästi. Puhelun päätyttyä aloin miettimään, että missäs se Berliini oikeastaan sijaitsee…

Olin ollut kerran Saksassa, Frankfurtissa, ja luulin, että se on Saksan pääkaupunki. Puutteet yleistiedossani huomasin, kun luin, että olin lupautunut lähtemään Saksan pääkaupunkiin puoleksi vuodeksi töihin. Siistiä. Sitten muistin, että kukaan perheestäni tai ystävistäni eivät tienneet tästä asiasta mitään, koska kaikki oli käynyt niin nopeasti. Hmm, mitenköhän kertoa äidille…?

Minulla oli muutama viikko aikaa pakata tavarat ja selvitellä asiat Suomessa niin, että pystyin olemaan puoli vuotta poissa. Jouluna kerroin perheelle, että lähden. He ihmettelivät sitä alkuun suuresti.

Tammikuussa olin lentokentällä hyvissä ajoin yhden matkalaukun ja sanakirjan kanssa. En ollut koskaan opiskellut saksaa, mielestäni se oli hirveän kuuloinen kieli, enkä tulisi koskaan sitä tarvitsemaan. Vähän kadutti tuo ajatus tuossa vaiheessa, mutta päätin, että selviän rallienglannilla. Berliiniin päästyäni tunsin kuin olisin laskeutunut aikakoneella 70-luvulle. Mietin, että olenkohan oikeassa paikassa. Tegelin kenttä ei mielestäni yhtään sopinut Saksan pääkaupungin lentokentäksi. Uskon, että jokainen siellä käynyt ymmärtää mitä tarkoitan.

Päätin ottaa taksin, että pääsisin suoraan oikeaan paikkaan. Kuski ei puhunut englantia ja minun oli vaikea änkyttää ylipitkää outoa kadunnimeä. Furst..fürst…first, äh, kuinka se lausutaan ja vielä loppuun straße ja mikä tuo ß on… Lopulta sain hikipäissäni lausuttua kadunnimen jotenkin melkein oikein. Kuski pudisteli päätään ja ymmärsin, ettei sellaista katua ole koko Berliinissä. Minulla ei tietenkään ollut puhelimessa nettiä, josta olisin voinut tarkistaa asian, mutta muistin, että olin kotona ollessani katsonut paikan kartasta. Yritin muistella läheistä puistoa ja änkyttää sen nimeä kuskille. Siitä hän sai kiinni ja lähdimme ajamaan kohti Mitteä. 

Kaupunki vaikutti tosi isolta ja mietin, että huh, täällä sitä nyt ollaan. Taksissa kohti osoitetta, jota taksikuskikaan ei tiennyt. Alkoi todella jännittää. Pääsenköhän koskaan perille?

Puolen tunnin päästä taksi pysähtyi ja halusi rahan. Maksoin taksin ja astuin autosta pihalle, pienen puiston reunalle. Satoi kylmää vettä, miltei tihkua. Vaikka oli toppatakki päällä, kylmyys meni suoraan luihin. Mietin, että miksi en valinnut mitään lämmintä maata. Tuossa tilanteessa olisin ollut mielummin kesämekko päällä merenrannan vieressä, kuin kymmenen asteisessa, harmaassa saksalaisessa kaupungissa.

Kiersin puiston ympäri ja löysin pienen kadun, joka vaikutti oikealta osoitteelta. Löysin oikean ovisummerin ja pääsin taloon sisään. Ängin itseni ja matkalaukun todella pieneen, koristeltuun ja kultaiseen hissiin. Pääsin perille.