Tietokone ilmoitti, että tänään on hääpäivä. Jouduin hetken miettimään, ennen kuin tajusin, että meillä on hääpäivä tänään!

Menimme neljä vuotta sitten naimisiin Berliinissä, silloisessa kotikaupungissamme. Mietimme naimisiinmenoa jonkun aikaa ja pohdimme, että millaiset häät me haluamme. En kokenut, että haluaisin isoja eteläpohjalaisia häitä. En halunnut olla monen sadan ihmisen keskipisteenä prinsessamekkoineni. Minulle jo ylioppilasjuhlani olivat liikaa ja stressasin niitä niin paljon, että itse juhlapäivänä minulla ei tullut ollenkaan ääntä, enkä pystynyt keskustelemaan kenenkään kanssa.

Meille tärkeää oli, että menisimme naimisiin. Olimme miettineet rantaa ja pieniä juhlia rannalla, kunnes todellisuus iski vastaan. Saksan laissa naimisiin voi mennä vaan tilassa, jossa on seinät ja katto. Jos olisimme halunneet rantahäät, meidän olisi pitänyt mennä ensin maistraattiin ja sitten järjestää erillinen tilaisuus rannassa. Se vaikutti liian monimutkaiselta, enkä lisäksi halunnut maistraatissa tilaisuutta. Siksi päädyinkin soittamaan Suomi-kirkon papille Berliinissä. Hän kertoi vaihtoehdoista ja päädyimme pitämään Berliinissä pienet kirkkohäät. Kutsuimme paikalle vain todistajat. Videoimme tilaisuuden perheillemme.

Vihkimisen jälkeen ystäväni tuli ottamaan meistä hääkuvat Humboldthain puistossa. Kuvien ottamisen jälkeen menimme kotiin vaihtamaan vaatteet ja riensimme kakkuinemme Friedrichshainin puistoon, jonne olimme kutsuneet ystäviä. Grillailimme ja pelasimme mölkkyä koko illan. Yksinkertaista ja ihanaa. Minulla on jäänyt tuosta päivästä niin hyvät muistot. Saimme pitää meidän näköiset häät.

Heh, hääkulkuneuvona tietysti S-Bahn.

Halusin kuitenkin pitää joistain perinteistä kiinni. Hääpukuni lainasin siskoltani, uudet kengät ostin uutena ja jotain sinistäkin oli. Kampauksen, meikin, hääkakun ja hääkimpun tein itse.

Kakun päällä suklaalla kuorrutettuja mansikoita.

Meidän häät oli kyllä niin ihanat ja meidän näköiset. Tulee aina hyvä mieli, kun mietin niitä. Erityisenä asiana minulla jäi mieleen papin puheesta se, että meidän pitäisi tietyin väliajoin miettiä, että onko meidän elämä meidän näköistä. Nyt, ennen kuin irtisanoin itseni vakkarityöstä, mietin jälleen tuota kysymystä. Ja totesin, että elämä ei ollut enää meidän näköistä.

Olen ollut pitkään aika väsynyt, päällimmäisenä syynä viime vuoden isot muutokset: kolme kuukautta kemikaaliasunnon loukussa parvekkeella teltassa nukkuen pienen vauvan kanssa selvittäen, että miten pääsemme eroon vuoden vuokrasopimuksesta, kolme muuttoa, kaksi työpaikkaa… Tuntui, että en enää pystynyt paahtamaan päivästä toiseen raskaassa työssä sairaanhoitajana. Tarvitsin stopin, että voin ottaa vähäsen aikaa ja miettiä, mitä oikeastaan haluan tehdä. Haluan tehdä välillä jotain kaunista, missä saan toteuttaa itseäni kunnolla.

Olen vielä ensi kuun loppuun irtisanomisajalla, sitten todennäköisesti saan olla jonkin aikaa kotona pienen tyttömme kanssa ja miettiä tulevia projekteja. Ihanaa.🌸